Fiilikset Toronton reissusta

Zaani ja Teemu Torontossa maaliskuussa 2008. Alkuun numerot niille, jotka niitä tuijottavat:

Tein Zaanin kanssa seitsemän päivän mittaisella Toronton reissulla Jason Rousen vieraana kuusi keikkaa viidessä päivässä neljällä eri klubilla ja rahaa saimme kahdesta paikasta 20 dollaria per naama. Lennot maksoivat melkein 700 euroa ja lämpötila oli keskimäärin plus yksi.

Sitten olennaiset

Keilaaminen oli hyljitty laitakaupungille, jonne lähdimme keskutan vuokra-asuntomme ovelta ohjeiden mukaan puolen tunnin metromatkalle ja sitten lyhyt taksikorahdus hollille. Siellä kävi ilmi, että se oli lihavien lasten viiden leikkikeilan höpöhöpörata. Selvisi myös, että oikea keilarata oli metroasemalla, josta ja jonne taksilla mentiin.

Heitimme ihan hyvät noin 140 pisteen tulokset. Se oli hyvin siihen nähden, että otsassa oli pudvaiseria ja kädessä lainapallot. Olosuhteet olivat muutenkin karheammat kuin Suomessa. Tiskin takana oli töissä Sean-niminen nuorukainen, jonka palvelualttius oli sitä luokkaa, että nyt jos Sean luet tätä niin fuck you!

Keikat MA

Ekana iltana pää painoi sen verran, että emme ottaneet tarjottua keikkaa vastaan. Maanantaina oli eka keikka klubipaikassa, jossa oli seitsemän minuutin setit per jannu. Nimet oli kirjoitettu listaan oikein ja siitähän tehtiin nettijulkaisuun arvostelun tyyppinen kirjoitus (linkki lopussa).

Klubi oli hyvä ja pieni tila, jossa oli ehkä noin 50 ihmistä. Jännitti kovasti, mutta molempien keikat menivät hyvin. Zaani psyykkasi itseään tavalliseen voimanostajan tapaan, käveli puuskien ja uhoen ympäriinsä kädet nyrkissä ja yritti olla päästämättä adrenaliineja reisiin, koska jos sitä sinne pääsee liikaa, ne alkavat täristä ja kävely vaikeutuu.

Se olikin yksi ero paikallisiin koomikoihin. Vaikka itsekin jännitin, mutta en näyttänyt sitä, kaikki muut tuntuivat rauhallisemmilta. He hengailivat jutustellen ja sitten menivät lauteille vuorollaan. Ei otettu niin tosissaan koko hommaa, paineita tuntui olevan vähemmän kuin täällä, riippumatta kokemuksesta ja siitä millainen keikka on kyseessä.

Oma keikkani lukeutui kolmen parhaan joukkoon, vaikka se olikin ehkä enemmän ujon koiranpennun selviytymisesitys kuin stand up -keikka. Sain pikkuvarpaan väliin sienen kun kuulin, että huhtikuussa samalla lavalla esiintyy yksi suurimmista idoleistani, Doug Stanhope.

Minä sanoisin, että Zaanin keikka oli myös parhaita juuri tällä klubilla. Jason Rousen piti olla headliner, mutta hän estyi, joten hänet paikkasi Jasonin hyvä ystävä, Manolis, joka haki meidät lentokentältä. Hänet nähdään ehkä vielä joskus Suomessa. Täältä meille maksettiin 20 dollaria käteen. Sitä ei kuulema koskaan tapahdu, joten kyseessä taisi olla kohteliaisuus kallista lentolippua kohtaan.

TI

Tiistaina alkuillasta selvisi, että tänään on kaksi keikkaa. Ensimmäinen oli Vapor Lounge, joka on kahvila pilvenpolttajille, joilla on siihen lupa. Paikassa lymyili siellä täällä ihmisiä, joilla oli lupakortti polttaa lääkkeeksi tai lupakortti myydä niille, joilla on lupakortti. Jos olisin halunnut vetää röökiä, olisi mun pitänyt mennä kadulle.

Jason jätti meidät sinne ja naureskeli. Viiden minuutin päästä tajusin miksi. Se hengitysilmahan nousi päähän. Koskaan en ole pilvessä tehnyt keikkaa, mutta nyt se tuli tehty ja mikä parasta, Zaani, huumeista kieltäytyjä, hengitti samaa ilmaa ja oli pian ihan hyvissä.

Minä tein ensin keikan erittäin energisen ja skarpin yleisön (not really) edessä. Lupa oli tehdä vaikka 15 minuuttia, mutta lopetin kuuden minuutin kohdalla, koska tuntui niin helvetin pitkältä ja tunnelma oli absurdein mitä on koskaan ollut. Siistiä.

Onneksi Zaani, tuo neitsytmatkaaja, joutui vielä istumaan siellä kadalaisessa käryssä yli puoli tuntia omaa vuoroaan odotellen ennen kuin laskeutui lavalle. Kuulemma meni hyvin ja oudosti, en nähnyt koska olin jo toisella klubilla. Jos minkä, sen keikan olisin halunnut nähdä.

Toinen klubi oli puitteiltaan paljon parempi tunnelmallinen tila gaybourhoodilla parin korttelin päässä. Minä tein parhaan keikkani siellä, tai sitten se vain tuntui siltä sen lääkityksen jälkeen. Zaani puolestaan yskäisi niin sekavan esityksen, että se oli tosi hyvä, ja mikä parasta, se on nauhalla.

Siellä kävi lavalla todella paljon koomikoita, isojakin komiikkanimiä ja viimeisenä oli melkein isän ikäinen mies, joka hiipi lagströmmiläisellä olemuksellaan esiin ja hetken kuluttua kaivoi itselleen maailman syvimmän kuopan puhumalla todella rosoisia mustan alaikäisen tytön panemisesta ainoastaan päästäkseen nostamaan itsensä sieltä kuopasta ylös.

Sama mies on 12 vuoden ajan lopettanut klubin joka kerta eri materiaalilla. Se oli tuttu kauhuelokuvista, ja yllättäen zaanipedia tunnisti hänet. Hieno ihminen, nimeä en muista.

KE

Yuk Yuk´s on suuri klubiketju, joka yltää Kanadan puolelta vähän Jenkkilöijenkin puolelle. Torontossa olin käynyt aikaisemmin yleisössä ja nyt kun menimme takaovesta sisään ja melkein saman tien lavalle, olo oli kuin uskovaisella Jerusalemissa. Se tuntui epätodelliselta ja etuoikeutetulta, mutta se oli kuitenkin totta.

Heitimme pitkäksi ja hieman laahaavaksi äityneessä amateur nightissä viisiminuuttiset ja se kerta oli ehkä molemmilta huonoin. Lohduttauduin sillä, että ei Jim Carreykään lannistunut asuessaan klubin takaovesta aukeavalla alleylla autossa tehdessään perheensä elannon eteen keikkaa kyseiselle klubiketjulle.

Yöelämä oli suurkaupungin malliin niin tehokasta, että se huuhteli heikot esitykset mielestä aika vikkelästi. Ja muutenkin komiikkameininkiin kuuluu, ettei jäädä rypemään huonoissa vesissä vaan mennään eteenpäin. Siitä otetaan mallia. Tosin täällä ei voi aina tehdä joka ilta keikkaa, ja sikäläistä suuremmat palkkiotkin luovat Suomessa esiintymiseen enemmän paineita.

TO ja PE

Yuk Yuk´s oli taas paikka ja torstaina vedimme täydelle tuvalle (yli 300) tosi hyvät keikat. Mark Breslin, klubiketjun omistaja ja perustaja istui nimikkoloosissaan ja tuijotti kivikasvoisena. Sen jälkeen hän sanoi, että pääsette perjantain late night showhun molemmat tekemään 5 minuuttia. Se oli ikään kuin työvoitto.

Perjantaina meni melkein yhtä hyvin, mutta täytyy sanoa, että niin lyhyiden keikkojen tekeminen ja suunnittelu on vaikeaa. Teki hyvää ikään kuin palata vähän alkuun. Suomeksi mun keikan alku saattaa kestää seitsemän minuuttia ja vasta sen jälkeen menen materiaaliin. Tuolla piti seiskaan sisällyttää alku, keskikohta ja loppu ja tila improvisoinnille.

Keikan jälkeen paikallinen mies tuli juttelemaan ja sanoi, että hänen tyttöystävänsä on ollut samassa koulussa mun kanssa. Ajattelin, että hei, just joo, samoja huumeita mulle, mutta sitten kävi ilmi, että suomalainen mimmi oli opiskellut samaan aikaan Jyväskylässä kirjallisuutta ja oltiin käyty samoilla luennoilla. Ujo ihminen hiipi vähitellen sieltä jostain esiin ja muistinkin kasvot. Asuu siis Torontossa nykyään, pieni maailma.

After hours

Oli ilo olla asiansa osaavan oppaan matkassa Toronton laittomassa yöelämässä after hours -klubilla. Se oli salakapakka joka aukesi muiden baarien sulkeuduttua ja sisään mentiin melkein tuosta vaan seinästä.

Kaksimetrinen friikin näköinen poke, kuin jostain Bond-elokuvasta pitkine Joye Tempest-tukkineen ja silinterihattuineen tutki paikat ja totesi lopuksi katsoen tiukasti silmiin, että you are cute but I wouldn´t fuck you ja nyökkäsi minut sisälle. Kiva setä.

Sisällä kaikilla oli kova kiire koko ajan vessaan, ja drinkkien super-hinnoista päätellen vessassa ei laskettu pönttöön mitään vaan vedettiin pönttö täyteen kokkelia. Turvatoimet olivat huipussaan: jos ihmiset alkavat yhtä äkkiä juosta, käskettiin juosta niiden mukana, sillä se tarkoittaa sitä, että poliisi on ratsaamassa paikkaa taas ja takaovea kohti käypi jokaisen tie silloin. Ei tällä kertaa juostu.

Kaikkee muuta

Ihmiset olivat ystävällisiä ja kiinnostuneita siitä, mitä olimme siellä tekemässä. Kanadassa on kai paljon samaa kuin Suomessa, maantieteellisesti ja poliittisesti ja teollisuusmielessä myös, jos miettii luontoa ja sitä, kuka asuu naapurissa. Ja jääkiekko ja kaikki tää.

Elroy

Jasonin kaveri Elroy oli parasta antia. Kaveri, joka kertoi hauskalla äänellä ikuinen virne suupielessään tarinoita itsestään ja Jasonista. Kaikki aineet maistuivat. Elroy odotti omaa läpimurtoaan, mutta millä alalla, se ei vielä ollut selvää. Hän rakastaa kissoja ja onkin sitä mieltä, että kissat ovat alieneitten asentamia kameroita, joiden kautta he voivat tutkia meitä.

Ilmeisesti hän tykkää alieneista, sillä istui moottoritien reunassa autossaan keskellä yötä kolme tuntia hoivaten kissaa, jonka oli nähnyt ulkona, ihan yksin hortoilemassa. Ja samoilla silmillä sitten aamulla roskakuskin hommiin. Huippujätkä.

Komedian tekemisestä jotain

Siellä oli aina MC. Ne ovat vaihtelevan tasoisia, jotkut menivät vain esittämään kivaa matskuaan ja jotkut ottivat tosissaan yleisölle juttelun ja yleisön lämmittämisen. Joka klubilla oli punainen lamppu, jota kunnioitettiin. Siellä kukaan ei kyseenalaistanut aikarajoituksia ja lähti aina siitä, että ajassa pysytään. Itse ylitin aikani puolellatoista minuutilla kerran, mutta sain anteeksi, koska meni tosi hyvin.

Suomessa ihan turhaan vieläkin kysellään keikan alussa joskus, että ketkä on ekaa kertaa katsomassa stand upia ja luullaan, että vieläkin pitää opettaa ja tuudittaa yleisöä. Sen voisi lopettaa. Kanadassakin on klubeilla aina ensikertalaista yleisöä ja kokenutta samaan aikaan joka klubilla ja niin se tulee aina olemaan joka paikassa. Ihmiset haluavat kuulla vain hyviä juttuja.

Lopetus

Kun ulkomaalainen koomikko tulee Suomeen, sen jutut voi olla paljon huonompia kuin suomalaisilla, mutta silti yleisö rakastaa sitä enemmän. Se on sitä eksotiikkalisää, ollaan pähkinöinä siitä, että ymmärretään sitä ja mitä tahansa se sanoo meidän maastamme, on todella hauskaa ja kekseliästä ja oikeutettua. Sama toimii myös toisinpäin.

Kun puhuin kanadalaisista Euroopassa ja edellisestä reissustani Torontossa, he olivat innoissaan ja me olimme eksoottisia, joiden efforttia arvostettiin. Olin kääntänyt uusinta suomenkielistä matskua tunnollisesti, mutta en tullut esittäneeksi kaikkea, koska keikat olivat lyhyitä ja keksin uutta juttua siellä paikan päällä. Se oli yksinkertaista ja helppoa juttua, mutta eihän koko maailmaa voi heti alkaa muuttamaan muutaman minuutin keikalla vieraalla kielellä. Pidin pääasiana, että ihmiset nauroivat ja tykkäsivät.

Odotin, että keikat menevät hyvin ja että kaikki onnistumiset ovat vain plussaa. Koska olen tehnyt ruotsiksi aika paljon ja hyviä keikkoja, oli varaa odottaa että englannilla, jota osaan paremmin kuin ruotsia, homma kyllä toimii.

Paikalliset koomikot eivät selvästikään odottaneet meidän olevan niin hyviä kuin oltiin. Eivät he dissanneet tai olleet mulkkuja, ei todellakaan, mutta kyllä me pääsimme yllättämään. Siitä nyt itse ei jaksa olla ihmeissään, että tekee englanniksi, mutta he olivat siitä kyllä otettuja. Itse pidän ruotsiksi vetämistä paljon kovempana juttuna. Vielä jos sen tekis Ruotsissa niin voe voe.

Stand up toimii Kanadassa, mutta siellä on kyllä enimmäkseen just perustason hyvää naurujumppaa. Suomeen verrattuna skenet ovat eri kokoiset, mutta meidän parhaat ovat kyllä todella hyviä. Aina jostain syystä pitää verrata, ehkä kotimaisten dissailijoitten takia, ja voi kyllä hyvin sanoa, että me ollaan hyviä.

Sieltä jäi kontakteja käteen ja paljon oppeja. Ikään kuin kertauksena tuli taas tajuttua, että ei kannata märehtiä huonoja keikkoja vaan painaa eteenpäin. Ja että ei liian tosissaan kannata ottaa, komiikkaa pitäisi pyrkiä tekemään sen takia, että siihen on polte ja että keikkoja voi tehdä missä vain, missä on yleisöä joka haluaa kuunnella.

Ja sekin oli taas kiva huomata, että mihin tahansa menee, koomikot pitävät aina yhtä ja ymmärtävät toisiaan, kuin veljeskunta, joilla on jotain yhteistä, jotain niin intohimoista ettei sitä osata tai haluta sanoa ääneen.

 

Ja netissä arvosteluntyyppinen kirjoitus torontolaisessa nettijulkaisussa:

enmuutenpuhunutjuomisestamitäänsiellä 

Powered by Etomite CMS.