9/11 & Yhdeksän kymmenestä

Cool, kävin New Yorkissa. Odotin sitä mitä nyt sieltä odotetaan. Erityisesti odotin, että kuinka ystävällisiä ja välittömiä ne ihmiset todella ovat siellä, koska siitä olen kuullut niin paljon. 

Eihän ne mitään erityisen kohteliaita olleet. Sen verran on tultu matkusteltua. Mutta jos kysyi vaikka metron käyttöön ohjeita, ihmisiä saattoi kokoontua useitakin yhteiseen neuvonpitoon. Peruskohteliaisuus ja huomaavaisuus oli kuitenkin kunnossa, kuten kaikkialla muuallakin missä olen käynyt. 

Aina ulkomailta palatessani mietin, ovatko suomalaiset nyt sitten muka niin tympeitä, juroja ja pidättyväisiä kuin väitetään. Ja ovat ne, ollaan me. Perusasiat on päin persettä.

Eikä nyt ole tarkoitus soimata, että ulkomailla on kaikki paremmin, mutta fakta on, että yhden illan aikana sattui jo monta tapausta, jotka puhuvat junttikansan puolesta selvää ääneenpukahtamatonta kieltä.

Yritin juhlissa tervehtiä nuorta miestä menemällä metrin päästä nyökäten ja sanoen ääneen moi. Ei vastausta, ei reaktiota. Hesburgerin jonossa kysyin etäälle seisomaan jääneeltä naiselta, oletko jonossa, jolloin tämä ei katsonut minuun, hypähti selkeämmin jonon jatkoksi ja mutisi jotain, että sinä et taida olla.

Samassa jonossa eräs taitava keski-ikäinen mies tuli vain ja etuili ihan tuosta vaan. Ohi saatana. Ja se ukkeli oli sitä sorttia jäykkänistkainen oman elämänsä menestyjä, josta näki että se oli ratkeamispisteessä, ja jos sille olisi maininnut jotain asiasta, edessä olisi saattanut olla oikea suomalainen tilanne. Pelkäsin siis sitä.

JP Kangas

JP sai huumorintajuttomat matkani aikana sekaisin esittämällä huumoria televisiossa. Loukkaantujia aina riittää. Puolustan JP:tä.

Hänen mustan ja valkoisen rajamailla kiikkuva lyhyt vitsinsä ei mahtunut kaikkien käsitykseen. Minä uskon, että huumorintaju on kaikkialla maailmassa sama, mutta kunkin kulttuurin ahdasmielisyysaste määrittelee sen, mistä ei saa tehdä huumoria. Jatkuvasti keikoilla tullaan koomikoille sanomaan ettei saa puhua Jeesuksesta, uskonnosta, huumeista, kuolemasta, vieläkään Jeesuksesta, EU-ruokajonoista ja mistä lie.

Kyse ei juuri koskaan ole siitä, että juttu olisi loukkaava. Kyse on siitä, että loukkaavana pidetään jo automaattisesti sitä, että ottaa jonkun aiheen puheeksi. Huonoja ja mauttomia juttuja on olemassa, mutta pääosin koomikot ovat aina nykyaikaisen hyvän puolella, isoja pahoja vastaan, mikä käy ilmi jos ihminen kuuntelee jutun sisällönkin.

Loukkaantuja ja vauhkoontuja ovat aina kuitenkin vähemmistö, kuten JP:nkin asiassa. Siitä kertoo henkilökohtainen palaute ja nettikeskustelut. Fakta lienee, että sata kertaa helpompi tapa saada huomiota on onnistua provosoimaan jotain kuin olla vain helvetin hyvä asiassaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että JP olisi tieten tahtoen pyrkinyt saamaan nimeä. Vaaleanpunaisessa karamellimaailmassa hyvät nostettaisiin esiin hyvyytensä takia.

Eräässä nettikeskustelussa alkuosan JP:n sättimisen jälkeen keskustelu oli ajautunut itse asiaan, aiheeseen. Sehän on hyvä asia se.

Että vakavasta asiasta ei saa tehdä vitsiä. Miksei? Siitä pitää tehdä vitsiä. Asiahan taitaa olla niin, että traagisille asioille ei jälkeenpäin voi mitään ja niiden kanssa pitää oppia elämään. Kumpi on parempi tapa puhua asiasta, josta puhuttava on, leukoja väpättävä poliittisesti korrekti nieleskely vai huumori?

Ehkä toipumisprosessin tavoitteena voi jopa olla se, että jonain päivänä pystyy nauramaan asialle ja vitsailemaan kohtalostaan itsekin. Rankin huumorintaju on rankimman elämän eläneillä, tämä tuskin on uutta tietoa kenellekään.

Nyt jos lukija ei tiedä mistä vitsistä on kyse, kannattaa mennä katsomaan JP Kankaan omintakeisella tyylillä vedetty tiivista ja mustanpuhuva setti piakkoin.

Powered by Etomite CMS.