Keikkaraporttia 9

Vuoden viimeinen keikka, Mikkelissä!

 

Kaksi keikkaa pitää nyt ruotia. Maanantaina menin Manalan kellarissa pesivään Labra-klubiin keikalle. Siellä kokeillaan pienessä ja intiimissä huoneessa uusia juttuja ja monesti kokeillaan itseluottamustakin sekä tilanteessa selviytymisen taitoja.

Menin 10 minuuttia myöhässä ja luolan valtias Jape Grönroos oli isännän roolissa lavalla mikki kädessä. Koputin lukittuun oveen, ja kun ovi avattiin, minut otettiin aplodein sisälle. Kiitos Jape. Ei niillä ollut mitään hajua kuka mä olen.

Kävelin suoraan lavalle ja otin Japelta mikin kädestä ja hätistin miehen pois. Että minä vedän nyt. Katsoin vielä sen settilistaa jakkaralla ja väitin että tuo ei ainakaan toimi eikä tuo.

Jape lähti, hieman hämillään ja mä istuin jakkaralle. Mulla ei ollut mitään uusia juttuja eikä suunnitelmaa muutenkaan. Idean lavan varastamisesta sain kuusi sekuntia ennen kuin ovi avattiin. Vedin juttuja erostani ja asunnosta ja sen sellaisesta.

Nyt ne, jotka ovat aikaisemmin lukeneet käsitteestä Great Comedy Moment, voin kertoa että tämä olisi voinut olla sellainen, siis lavan röyhkeä ryöstö, yllätys ja tilanteessa vellominen, jos itse keikka olisi ollut hyvä. Nyt ei ehkä niinkään ollut.

Menin ilman energiaa piipittämään sinne jotain ja sitten kun sisu meni lopullisesti kaulaan, lähdin pois sanomatta mitään tai katsomassa yleisöön.

Onneksi sain kuitattua lava-aikani, sillä Labran jälkeen saa aina ruokaa ja juomaa yläkerran ravintolassa. Kiitos. Olin vähän siipiveikko ja katala mulkero.

Mikkeli

Tänään oli kauden viimeinen keikka Mikkelissä Wilhelm-baarissa. Ympyrä sulkeutuu, olin nimittäin siellä ekaa kertaa keikalla, sen nimisenä, sillä olin Teittisen Harrin kanssa aloittamassa monta vuotta sitten samaan paikkaan klubia. Baarin nimi oli silloin Carneval Caramel eli Karkki kavereiden kesken.

Tila oli hyvä, yleisö tosi nuorta ja levotonta. Pete Kosonen aloitti. Pete on muuten Suomen huonoin koomikko. Perustelut lopussa.

Mun keikka oli jänskä. Ne jotka kuunteli, kuunteli ja niille mä esiinnyin. Monet olivat kuitenkin lähteneet vähän niin kuin tivoliin tai pikkujouluihin. Kuten sillä sukupuolella siinä iässä usein on tapana, turhaan yleistämättä, faktaan ja kokemukseen vedoten, nuorilla naisilla oli monessakin paikassa pitkin baaria tärkeitä kahdenkeskisiä keskusteluja, joita piti käydä kovaan ääneen. Eturivissä esimerkiksi se koettiin tärkeäksi. Kiitos.

Välillä oli hiljaista mutta en tiennyt oliko yleisö kokonaan mun hallussa vai oliko niillä vain keskustelussa pitkä tauko. Levottomin klubikeikka pitkään aikaan. Eivät ne kuitenkaan tahallaan. En minä vihainen ole, tuollainen vaan tekee keikasta erilaisen ja muutama vuosi taaksepäin olisin varmasti jäätynyt.

Oli kuin kuuntelisi Yle Puhe –kanavaa ja Voicea samaan aikaan. Yleltä tulee dokumentti joka kiinnostaa, mutta silti joku kakkanaama miettii aivojen pimeimmässä nurkassa, että kyllä pitää tietää silti mikä biisi Voicella on menossa. Ei tiedä kumpaan keskittyä ja yrittää referoida molemmat ja välillä pitää katsoa keikan järjestäjää, notta veteleekö se poikkikurkun suuntaisia liikkeitä sormellaan että pitääkö sitä juosta lavalta suoraan ulos panttivangin kera ja järjestää Mikkeliin uusinta 80-luvun autopankkivankidraamasta.

Piti jättää juttuja lyhyemmäksi ja välillä huutaa ja välillä puhua hyvin hiljaa, jotta sais niitä pidettyä mukana. Työkeikka. Piti työskennellä. Sen tunsi myös perseessä, jossa soljui tavanomaista kermaisempi lavahiki, koska otin riskin ja pidin pitkät kalsongit jalassa.

Olosuhteisiin nähden, ja siihen että ei niistä monillakaan ollut mitään yhteyttä joihinkin mun aiheisiin ikäerosta johtuen, selviydyin selviytyjänä ja voin pakata vihkon mukamas loman ajaksi pakastimeen pinaattipussin ja mustikkapussin alle, jääpalamuottien väliin.  Ei ollut siis huono keikka, erilainen. Joku mies veti mulle haifaifia kun kävelin bäkkärille, joten siitä tuli mun sydämessä nyt sitten kaveri.

Se oli kuitenkin niitä keikkoja ettei voi monenkaan kohdalla olla varma. Jos pissisryhmä purjehti 30 minuutin kohdalla pois eturivistä, olivatko ne tylsistyneitä vai oliko niillä vain tärkeitä menoja tiskille tai vessaan.

Sellaisia keikkoja, että jälkikäteen kepaberiassa (jossa piti tavoilleni uskottomana syödä kun mitään muuta ei ollut) ei olisi halunnut viipyä sekuntiakaan, koska se oli täynnä keikalta tulleita ihmisiä.

Aina sellaisessa tilanteessa pelkää että kuulee kärpäsenä katossa, pipo päässä ja takki päällä, jotain hyvinkin rehellisiä avautumisia esiintyjän tasosta puolesta tahi vastaan. Ne on rankkoja paikkoja, ahistaa aina, oli keikka sitten ollut omasta mielestä selkeetä sahramia tai sitten väkisin puristettu väsynyt ja liikaa sokeroitu mustaherukkamehu puolalaisista marjoista keitettynä. Saakeli.

Muuta

Syksy oli todella rankka. En erittele enempää, mutta rankka se oli ja toivottavasti se ei näkynyt liikaa lavalla. Nyt se on ohi. Kiitän kaikkia ja joulupukkia. Senkin vanha läski, tuohan lahjoja myös niiltä, joille en myöskään ostanut mitään.

Ja se Kosonen. Joo, oli niin kiire autoilla takaisin stadiin ettei voinut seurueineen odottaa mua vaan jätti Teemun, lyhyen ja laihan taiteilijan, breikkaamisen kynnyksellä keikkuvan ikitekijän, yksin mikkeliläiseen hotelliin kirjoittelemaan kaikille kuudelle lukijalle keikkaraporttiaan puoliviineissään.

Ei hätää, on todella paljon kivampi täältä lähteä huomenna aivan liian aikaisin Helsinkiin, jossa menen, ei sen enempää eikä varsinkaan vähempää kuin Kymppitonnin kuvauksiin. Elämäni onnellisin päivä.

Ei vaan, hyvä Pete. Kiitti sullekin. Ehkä.

Kello on nyt 00.32 ja joululoma alkoi keikkojen osalta nyt. Viini on hieman liian makeaa.

 

Powered by Etomite CMS.