Keikkaraporttia 17

Koska moni koomikoista, ainakin minä, on aivan liian kriittinen itselleen, suurin osa keikoista on jollain tavalla pettymyksiä, jotka pitää vaan kauhoa mielestä pois. 

Jäädään koukkuun siihen fiilikseen mikä tulee kun homma on hanskassa täysin ja yleisö syö kädestä ja huutaa ja taputtaa ja pyyhkii silmiä ja nousee seisomaan. 

Sitä samaa metsästetään joka keikalla, ja kun sitä ei tietenkään voi aina saavuttaa, tulee omintakeiselle kierteellä mieleen pettymys, vaikka keikka oliskin hyvä.

Pettymyksen kanssa syleily on perseestä. Tällä viikolla tein neljä keikkaa, joista kaksi oli vaisua, ei huonoa mutta vaisua ja kaksi hyvää. Toisessa hyvässä tuli Turussa encore ja lavalla oli todella hyvä olla. Toinen hyvä, torstaina Pasilassa olin rento ja tarkka ja lavalla oli mukavata.Vaisut jää helposti mieleen, koska virheistä pitää oppia. Just joo. Eikö sitä vois vaan vetää ja vetää ja poistua takaovesta harrastuksien pariin.

Casino ja eilinen Pasila olivat vaisuja, koska tein aikuisen virheen. Nukuin ennen keikkaa. Liian lähellä keikan alkua liian pitkään. Lavalla huomaa, kuinka todella unesta herääminen kestää aivojen osalta tosi pitkään. Eilen heräsin yhdeksältä illalla ja puoli kahdeltatoista olin lavalla ja yritin olla iltaa viettäneiden ihmisten energiatasolla. Oma virhe. Keikka oli ok, mutta työnsin menemään. JP Pirinen sanoi, ettei enää Teemukaan metsästä herkullisia taukoja vaan painaa menemään. Se oli totta eilen.

Tätä tämä on, että kun mielessä on jotain negatiivista, ihminen haluaa siitä eroon valittamalla ja tilittämällä netissä ja kavereille. Hyvistä keikoista on vaikea kertoa mitään. Turussa muistin taas, että kun aloittaa puhumalla siitä tilanteesta, paikasta ja niistä ihmisistä melkein mitä vaan ja kohtalaisen positiivisesti niin se toimii. Se kannattaa, varsinkin kun itselläni ei ole mitään tosi jämäkkää ja lyhyttä ja varmaa aloitusjuttua, joka raivaa polun keikalla kuin keikalla.

Koomikoilla on, ainakin mulla, todella monipuolinen arsenaali keinoja kusettaa itseään, jotta sais sopivan moodin päälle lavalla. Milloi yritän tekoenergialla, milloin yritän olla välittämättä yhtään, milloin suunnittelen tosi tarkkaan, milloin menen avoimella settilistalla likoon (kuten eilen ja torstaina), milloin urheilen juuri ennen keikkaa, milloin yritän tähdätä rentouteen krapulalla, millloin käytän kunnon vitutusta hyväksi, milloin nojaan onnellisuuteen ja iloisuuteen, milloin juon kahvia, milloin vedän goji-marjoja, milloin pidättäydyn mistään piristeistä, koska luotan itseeni niin paljon, milloin mitäkin.

Pointti on se, että itsensä pitää yllättää, jotta lavalle menis avonaisena ja rentona. Joka viikko pitää keksiä uusia poppakonsteja. Se on keinotekoista kuitenkin, sama kuin piilottaisi itseltään viiskymppisen jotta sitten yllättyisi kun löytää sen joskus. Höpö höpö, kyllähän sen muistaa mihin sen laittoi. Rutiini pitää keksiä uudestaan. Sehän on antirutiini. Tätä sanotaan siis keskittymiseksi. Tai yliyrittämiseksi.

Niin siis keikat on menneet keskimäärin hyvin. Ja kuten dvd-kuvauksia raportoinut keikkaraportti antoi ymmärtää, itsekritiikki oli sitä keikkaa kohti todella kova, mutta alkaa hellittää jo. Ens viikolla keikkoja. Kiitos kun tulitte. Tänään jooga.

Powered by Etomite CMS.