Ei se vielä ole!

Keskisuomalaiseen (22.11.) kirjoitin tällaisen kolumnin lomailtuani Saarijärvellä marraskuun alussa. Ihan helvetin kiinnostavaa varmasti. Kannattaa kuitenkin lukea, kun tänne saakka tulit: 

 

Ei se vielä ole!

"Onko nyt joulu?" ulvahti pienen pieni naperkulliainen popmuusikon näköiselle isälleen siirtyessään autosta kotiovelle helsinkiläisen kerrostalokadun sateessa viime sunnuntaina.

"Ei vielä, luojan kiitos!" vastasi isä kaivaessaan avaimia taskustaan. Kuultuani keskustelun, avauduin nauruun ja kiipesin asuntooni kirjoittamaan tätä tekstiä.

Minä teen näitä luovia hommia myös sunnuntaisin. Oikeastaan väsäilen niitä milloin sattuu, säännöllistä on vain epäsäännöllisyys. Työaikoja ei ole. Apuvälineinä ovat puhelin ja sähköposti ja oma pää, jota ei saa sammutettua napin painalluksella. On vapaus valita, milloin pistän haisemaan, mutta samalla se on myös vaikeus.

Rytmi rentouttaa:

Ajatusten kyhäily on näkymätöntä. Jos pää surraa superteholla puoli vuorokautta putkeen, siitä ei jää todisteeksi siistiä halkopinoa. Vuosien opettelun jälkeen olen oppinut myöntämään itselleni luvan rentoutua henkisen työn vastapainoksi.

Ikään kuin eläisin ikuista opiskelijaelämää, jolloin hajuton ja leijuvaluontoinen työnkuva stressaa alituiseen.

Minun pitää mennä piiloon, jotta voin rentoutua. Kömmin viime viikolla kotiinkotiin Keski-Suomeen keventämään oloa. Päivällä en pitänyt puhelinta mukana ja iltaisin huomasin, ettei radiohiljaisuus miellyttänyt niitä, jotka olisivat halunneet kysyä minulta siitä lentolipusta, joka ei kuulunut minulle yhtään.

Sähköposteja katsoin kerran, tai no pari kertaa, mutta en lukenut niitä kaikkia saati vastannut niihin, osasta katsoin vain otsikon. Okei, vain yhteen jätin vastaamatta, mutta siitäkin pidättyväisyydestä tuli voittajafiilis: tätä lomaa määrään minä.

Pääosin ulkoilin ja tein käden töitä. Kun näkee puuhaamisensa jäljet pihamaalla ja lämmittää sen jälkeen saunan ja tekee itse ruokaa, se rentouttaa. Elämään tulee rytmiä.

Vaikka hoitelinkin siinä sivussa työasioita, en kuitenkaan stressaantunut. Ehkä juju oli siinä että olin kömpinyt ympäristöön, jossa minulla oli munaa itse päättää, vastaanko puhelimeen. Veneen kääntäminen oli tärkeämpää kuin tekstiviesti.

Maalla pää pysähtyy:

Maalla, eristäytyneenä mökkiin pään saa tyhjenemään yksinkertaisesti siten, ettei päästä sinne liikaa tavaraa. Ei tarvitse tavata ketään. Voi nauttia hiljaisuudesta. Pipon voi laittaa rautakaupassa käydessä isäntien tapaan smurffimyssynä pään päälle lillumaan.

Kaikkia voi tervehtiä. Helsingissä rappukäytävissä vältellään. Hauskaa voi pitää tervehtimällä naapuria väkisin. Vähitellen sekin tajuaa, että minä tiedän että se tietää että minä tiedän että sekin on maalta ja möläyttää iisalmelaisittain moi.

Minä ymmärrän puheita siitä, että tulevaisuudessa hiljaisuudesta tulee yhä arvokkaampaa. Mutta jos siitä tulee kauppatavaraa, tuote, jossain pitää senkin myymiseksi soitella yhä enemmän puheluita ja kirjoittaa meilejä. Onko hiljaisuus sitten enää sitä itseään?

Sunnuntaina läheisessä ostoskeskuksessa avattiin ostosjoulu ilotulituksien kera. Siitä ne naperot saavat päähänsä, että nyt voisi olla joulu.

Powered by Etomite CMS.